Kategoria Artikkelit, Lehti

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 1/24. Teksti: Ellen

OLEN PERSOONALTANI OPTIMISTINEN. Muut kuvailevat minua usein iloiseksi. Näen ympärilläni mahdollisuuksia ja saatan täyttyä mielihyvän tunteesta, kun näen jotain kaunista. Tai kun lintulaudalle ilmestyy uusi lintulaji. Se tuntuu etenkin yläosassa kehoani kihelmöivältä, pirskahtelevaltakin. Suuni vetäytyy hymyyn. Vaikka byrokratia on harvoin erityisen kaunista, sekin voi näköjään saada aikaan vastaavia tunteita. Muistan kehon kihelmöineen helpotuksesta, onnesta, innosta ja jännityksestäkin, kun reilu vuosi sitten saimme luvan ”yhden alle 18-vuotiaan lapsen adoptioon”. Meille tulee lapsi!

OLIN 24-VUOTIAS, kun sairaus, joka oli vaikuttanut jo puolen elämäni ajan arkeeni aiheuttamalla kipua, oli rajaamassa minulta pois myös mahdollisuuden tulla raskaaksi. Siihen asti olin edennyt elämässä hyvin pitkälti haluamiani polkuja pitkin, tehden töitä asioiden eteen, joista koin iloa ja joista haaveilin. Jos pieni työmäärä ei riittänyt, tein enemmän ja joskus liikaakin töitä saavuttaakseni tavoitteeni. Näin mahdollisuuksia siellä, mihin milloinkin katseen suuntasin. Sitten vastaan tuli raja. Riippumatta siitä, kuinka paljon yritin, halusin tai toivoin, epätoivoisestikin toivoin, sain kuulla, että Sinä et tule onnistumaan biologisen lapsen saamisessa. Ei kannata enää yrittää. Joskus mietin ja hieman hävetenkin myönnän, että tämän jälkeen vallitsi nimenomaan epäonnistumisen tunne. Se oli paljon voimakkaampaa kuin surun tunne. Näitä molempia kyllä käsittelin – ensin järkytystä epätäydellisyydestä (olen nykyään onnellisen epätäydellinen tosi monessa asiassa!) ja vasta vuosien jälkeen myös surua. Olemme puolisoni kanssa jälkikäteen muistelleet, että kun parisuhteemme alkuaikoina juttelimme lapsitoiveista, myös kodin tarjoaminen lapselle adoption kautta oli meille molemmille täysin mahdollinen ajatus. Vaikka päädyimmekin antamaan mahdollisuuden myös biologisen lapsen syntymälle, tuntui itsestään selvältä jatkaa adoptioprosessia hetki lapsettomuushoitojen loputtua, ikään kuin se olisi ollut asia, joka on laitettu alulle jo kymmenen vuotta aiemmin.

KYMMENEN VUOTTA ON pitkä aika odotustilassa. Kymmenen vuotta on lähes kolmasosa elämääni. Kymmeneen vuoteen on mahtunut kipua, surua, epäonnistumista, väsymystä, tuskaa ja joskus ehkä epätoivoakin. Toisaalta ja ennen kaikkea, kymmeneen vuoteen on myös mahtunut iloa, rakkautta, erikseen ja yhdessä kasvua, läheisten ihmisten iloa, lukuisia syntyneitä vauvoja, kummilapsia, töitä, opintoja, luettuja kirjoja, tehtyjä palapelejä, kävelyjä koirien kanssa, ihailtuja auringonnousuja, naurua, itkua ja itkunaurua. Kuluneet kymmenen vuotta ovat huomaamattamme valmistelleet meitä vanhemmiksesi. Odotamme sinua innolla, lapsemme!

– Ellen


Palstalla seurataan vuorotellen kahden perheen odotusta. Ellen odottaa miehensä kanssa ensimmäistä lastaan kotimaan adoption kautta. Helena ja Jaakko kirjoittavat ensimmäisen lapsensa kansainvälisestä adoptiosta.

Jos haluat tietää lisää adoptioprosessista, klikkaa sivuillemme adoptiopolku tai adoptiota harkitsevalle!

X