Tuore adoptioäiti Heidi kertoo, miltä lapsiesityksen saaminen ja uuden perhearjen alkaminen on tuntunut.
Maalista matka vasta alkaa
Tammikuinen maanantai oli tuiki tavallinen. Näin olin monien vertaisten myös kuullut kertovan, että juuri se päivä oli ollut aivan tavallinen eikä mikään viitannut siihen, että kaikki olisi muuttumassa. Tarkistelin työpöydän ääressä sähköposteja ja valmistauduin pian alkavaan tapaamiseen, kun oman kännykän sähköposti ilmoitti saapuneesta viestistä. Henki salpaantui, kun avaamatta edes postia luin viestin sisällön aloitusnäytöltä. Sanomatta sanaakaan tökkäsin kollegaa, joka istui luurit päässä koneellaan. Oliko tämä nyt se? Hänen katseensa kysyi. Kävellessä lyhyen matkan asiakkaan luo kylmässä lumisessa säässä soitin samalla puolisolleni ja olin jo varma, tämä oli nyt se. Puoliso hieman toppuutteli; ettei vain tulisi isoa pettymystä. Adoptiovastaavamme ehdottamaan Teams -aikaan oli muutamia tunteja. Ajatuksia oli vaikea pitää kasassa. Työpäivä kului loppuun. Saavuin kotiin esikoisen kanssa yhtä aikaa. Ulkona pyrytti lunta. Esikoinen pyysi päästä kaverin kanssa leikkipuistoon ruoan jälkeen. Se sopi. Puolisolla kesti, aloin jo hieman hermostua. Auton avaimet olivat pudonneet parkkipaikalle vastasataneeseen paksuun lumeen. Puolisolla oli hiki, monestakin syystä, kun aloitimme Teams-tapaamisemme. Nopeasti selvisi, että todella, tämä oli se.
Paksut tummat hiukset ja muutama hammas hymyilevässä suussa ja mantelin muotoiset tummanruskeat silmät katsoivat meitä tietokoneen jaetulta näytöltä. Meidän tyttäremme. Hänellä oli kuvassa pallo kädessä ja paljaat pulleat varpaat. Teams-tapaamisen jälkeen etsittiin autonavaimia, jotka löytyisivät vasta monen kuukauden päästä sulaneesta taloyhtiön lumikasasta. Lapsiesityksen saaminen oli toisaalta juuri niin järisyttävää kuin ennalta olin uumoillut. Kymmeniä, ehkä satoja kertoja olin mielessä käynyt ennalta läpi sitä, missä olisin ja miltä se tuntuisi. Toisaalta taas, saimme kovasti ja pitkään odotetun tiedon arkisesti etäyhteyksin, kotikoneella istuen, täysi pyykkiteline viikkausta odottavia puhtaita pyykkejä selän takana. Autonavaimet hukassa lumihangessa. Maanantai yritti parhaansa kovin upean ja ihmeellisen uutisen hetkelläkin.
Seuraavat päivät olivat täynnä käytännön asioiden hoitamista, suunnittelua ja isojen tunteiden käsittelyä itse, puolison ja esikoisen kanssa. Lapsiesityksen hetkellä hakemuspakettimme oli ollut kohdemaassa Thaimaassa 2 vuotta ja 8 kuukautta, hyväksyttynä viranomaisten toimesta 2 vuotta ja 3 kuukautta. Adoptioprosessimme alkamisesta tuli lapsiesitystä seuranneella viikolla 5 vuotta. Viisi hetkittäin pitkää, kivuliasta ja epätodellisessa odotuksen usvassa elämisen vuotta. Odotus oli ollut varsinkin viimeisen vuoden ajan tuskaista; tuntui, että kaikki muut samassa jonossa olevat vertaiset saavat esityksiä. Vertaillahan ei pitäisi; sitä todella meille kerrottiin neuvonnasta alkaen. Kohdemaan valinnasta alkaen. Odottaessa. Mutta silti sitä tekee, totta kai sitä tekee! Mihin muuhun tässä todella arvaamattomassa ja ennakoimattomassa kansainvälisen adoption maailmassa nojaisi, ellei siihen, kuinka toisilla tie on vienyt eteenpäin? Tärkeää on totta kai ymmärtää, ettei yksikään prosessi ole samanlainen eikä kenenkään odottajan tai odottajien paremmuutta mitata sillä ajalla, minkä odottaa sitä todella toivottua tietoa.
Omassa odotuksessani on auttanut valtavasti verkostoituminen ja vertaistuki. Somen odottajien ryhmä, maakohtainen ryhmä ja niiden kautta luodut uudet kontaktit ja ystävyyssuhteet kantoivat kaikenlaisissa hetkissä. Valmennuksiin osallistuminen, lukeminen ja erilaisiin vertaistapaamisiin osallistuminen oli myös tärkeää sekä lapsen tuloon valmistautuessa että odottamisen kanssa selviämisessä. Kukaan muu, kuin toinen adoptio-odottaja ei täysin saa kiinni niistä tunteista, ajatuksista ja peloista, mitä odotukseen liittyy. Niiden jakaminen keventää oloa ja mieltä ja luo toivoa.
Kuukausi tammikuisesta lumipyrystä lähdimme hakumatkalle. Helteinen Thaimaa otti meidät vastaan hymyin ja vuorokausi maassaolon jälkeen perheemme kasvoi pikkusisaruksella. Jos lapsiesityshetkeä oli etukäteen pohtinut, niin on varmasti jokainen odottaja pohtinut myös sitä hetkeä, kun tapaa oman lapsensa ensimmäistä kertaa. Meille tapaaminen ei tietenkään ollut yllätys, vaan tiesimme minne mennä ja monelta. Siitä huolimatta kaikki tapahtui todella nopeasti ja melkein voi sanoa, arkisesti. Yhtäkkiä nimmarit olivat papereissa ja yhtäkkiä ovella seisoi lastenhoitaja lapsi sylissä. Lapsi, joka oli kuvista ja videoista tuttu. Lapsi, jolla oli meidän Suomesta lahjaksi lähettämä asu yllään. Lapsi, joka ojennettiin syliimme pienenä ja hikisenä. Meidän lapsi.
Illalla hotellihuoneiston makuuhuoneessa peittelimme pienet varpaat ilmastoinnin viimalta suojaan. Päivän tapahtumat alkoivat hiljalleen lyödä tajuntaan. Iltasatua isosiskolle lukiessa kyseltiin varoen hänen ajatuksia. Jännää ja hurjaa ja kivaa. Kaikkea tätä, ja pikkusisaruksella myös pelkoa, surua ja ahdinkoa. Päivä päivältä ja viikko viikolta enemmän hymyjä, naurunkikatuksia ja vauhdikasta menoa. Moneksi hetkeksi tässä kaikessa silti riitti käsiteltävää ja pohdittavaa aina uudelleen ja uudelleen. Kuukauden hakumatkan jälkeen koitti kotiinpaluu. Reissussa kotiin oli alkanut tulla jo ikävä ja oli huojentavaa päästä aloittamaan arkea uuden perheenjäsenen kanssa. Kotona siihen vasta todella havahtui, että odottaessa lapsiesitystä tai lapsen tapaamista oli pitänyt jollain tavalla adoption maalina. Loppuna sille pitkäpiimäiselle ja epävarmalle odotukselle. Kuitenkin, maalissa ollessa sen ymmärsi, että siitähän se yhteinen vasta alkaa. Lapsiesityksen, hoitoonoton ja kotiin saapumisen jälkeen tulee arki. Tavallinen arki kaikenlaisine maanantaineen. Arki, jota kuitenkin eletään hieman uudella lailla, kun se kauan odotettu ja toivottu pieni ihminen värittää arjen mutkia.
Voimia sinun odotukseesi. Luottoa, toivoa ja valoa niihin hetkiin, kun vaikeat tunteet vievät. Tämä kaikki on sen arvoista, kun se puhelin sitten jonakin tuikitavallisena päivänä soi tai kun se sähköpostiviesti kilahtaa. Hyvin todennäköisesti näin tapahtuu.
